"Ensin portahat säriettihin
ja sitten vasta muuri"

Häjyjen häjyilyä

Historiaa ovat "häjyylyt ja tappeluksetkin", se on meidän myönnettävä. Tekisimme vääryyttä historiallemme jos vaikenisimme ja romantisoinnilla peittäisimme menneen ajan elämän todellisuutta.

Vuodet kuluivat ja rauhaton aika siirtyi historiaan. "Hillitsevien voimien piti kirvota kansasta itsestään, kuten sitten tapahtuikin," toteaa Lapuan historian kirjoittaja. (1)

Opettaja Kustaa Kujanpää on kirjoittanut: "Olipa aika Hellanmaassakin, jolloin 'häjyt' liikehtivät. Ilkeyksissään heitti kerran muuan kylän mies ison kiven uuniklasista Juha Kujanpään asuintupaan ja käveli tiehensä pimeän turvin. Ja saman talon porstuan ovessa on tänäkin päivänä valtavat puukon viillokset todistamassa, että halu oli 'häjyillä' ollut sisälle rauhallisten ihmisten kimppuun, mutta vankka, rautainen ovenhaka ja tukevat ovensaranat kyllä kestivät. Arvaa kyllä, miten pelko ja vapistus valtasi tuolloin naisihmiset ja pienet viattomat lapset. Kyllä näitä kertomuksia riittäisi enemmänkin ja paljon kauheampia. Puukkojunkkariaikana oikesi täälläkin monta nuorta, friskiä miestä laudoille uhrina eteläpohjalaisen heimomme 'sankaruuden' pakosta. - Sankaria piti näytellä. Siinä merkillisen traagillinen ja puhuva todistus tämän heimon psykologiasta: Ainakin kymmenkunta murhaa tiedetään tuona aikana tässäkin kylässä tehdyn." (2)

Henkirikokset olivat karua todellisuutta

Armas Helin toteaa, että "hellanmaalaiset eivät olleet mitään poikkeuksia ympäristön asukkaisiin verrattuna, sillä henkirikokset olivat tuttuja tälläkin kulmakunnalla. Alkuaikoina ne olivat suhteellisen harvinaisia, mutta 1830-luvulta alkaen, aina 1870-luvulle saakka niitä tapahtui monta yhden vuosikymmenen aikana. Varsinkin 1850-luku oli vaikeaa aikaa. Kai tähän oli syynä Härmän häjyjen naapuruus. Monelle kyläläiselle tuli tutuksi Viaporin vankila, mutta Siperiaan karkotettiin vain yksi henkilö. Useampiakin Siperian tuomioita julistettiin, mutta heidät armahdettiin vankeustuomioiden jälkeen.

Ei hellanmaalaisiakaan aina oman kyläläiset tappaneet, sillä esim. torpparin poika Juha Kristian Juhanpoika Yli-Härsilä eli Rintamäki murhattiin Ylihärmässä ennen juhannusta vuonna 1857. Tähän aikaan myös rangaistukset olivat ankaria, sillä elinkautinen rangaistus oli todella koko elämän mittainen. Tästä esimerkki lapualaisesta miehestä, joka tuomittiin elinkautiseen rangaistukseen. Henkilö joutui olemaan Viaporissa kuolemaansa asti, eli 37 vuotta, eikä kysymyksessä ollut edes henkirikos.

Vuodelta 1843 oleva Lapuan järjestyssääntö oli hyvin ankara ja pikkutarkka. Sen nojalla voitiin tuomita sakkoihin joutilaisuudesta työaikana ja yöjuoksusta.

Myös juopumusrangaistukset olivat aivan yleisiä, sillä saattoipa henkilöllä olla lähes kymmenkunta rangaistusta jatkuvasta juopottelusta. Rangaistujen joukossa oli myös naisia. Kuvaava esimerkki hellanmaalaissyntyisen miehen rangaistuksesta; hänet oli tuomittu sakkoihin juopumuksesta yleisellä paikalla, Ylisaaren tervahaudalla. Viina oli usein syy erinäisiin rikkomuksiin ja varsinkin 1850-luku oli levotonta aikaa. Vuodelta 1866 oleva viinan kotipolton kielto hillitsi tilannetta jonkin verran. Viina alettiin keittää metsien kätköissä ja Hellanmaastakin vielä tänäkin päivänä löytyy viime vuosisadan viinankeittopaikkoja." - Armas Helin (1)

Liisa Kreeta Niemen ja Matti Toijan häät

Missäs ne pidettiinkään ne kuulut häät, joista edelleenkin niin kuolemattomaasti lauletaan: "Ensin portahat säriettihin ja sitten vasta muuri." Antero Tanninen on kertonut tarinan kaikessa lyhykäisyydessään näin:

"Lapuan Raamatunkylässä, torppari Matti Niemen kodissa pidettiin Liisa Kreeta Niemen ja Matti Toijan häitä. Talo oli kylän korkeimmalla kumpareella - vastapäätä nykyistä Arvi Niemen kotia ja melkein vastapäätä kuuluisaa isonvihan pakokiveä. Kesken parhainta häähumua häjyjen hurja joukko saapui Härmästä päin ankaraa melua pitäen. Pääjoukko ajoi rattailla, viikatteiden terät kärryjen sivuilla ja osa saapui ratsain. Portaille ohjattiin hevoset, jotka polkivat ne rikki, ja miesjoukko syöksähti sisälle. Jotkut tarttuivat takan tantariin ja kiskoivat sen irti. Silloin jysähti tiilikasa miesten päälle, kun muurinseutu sortui. Isoo-Antti heilui ylimmäisenä ja löi kirveellä kaapin lautaan niin, että siihen jäi pysyvästi miltei laudan läpi mennyt jälki. Sama kaappi on vieläkin käytössä Tuomas Köykän talossa Kyntäjänmäellä (Ylistarossa, toim. huom.)

Silloinen häätalo on vieläkin käyttökelpoinen ja asuttava. Maanviljelijä Eino Louko Ylistaron puolella, Myllykoskella on sen isäntänä. Talo siirrettiin Raamatunkylästä 1898, jolloin se ostettiin Lagerstedtilta 300 markan hinnasta." (1)

Kansantarinat elävöittävät aina kuivaa historiatietoutta ja hyvin monasti historiankirjoittajat joutuvat tunnustamaan, että tarinoiden rönsyt johtavat todellisuuden juurille. Niinpä tässä yhteydessä sopii kertoa tarina Isontalon Antista. Kun hänet viimein tuomittiin rötöksistään ja vietiin Vaasan linnaan, niin matka kulki Myllykosken kautta. Kuljettiinko Hellanmaan kautta vai Huhtalankylän kautta Myllykoskelle, sitä tarina ei kerro, mutta: "Kerrotaan, että kun tätä tietä kuljetettiin Isoo Anttia vankikyydillä kohti Vaasan linnaa, hän Myllykosken kievarissa jostakin syystä vihastui ja hyppäsi piikkilavalla niin, että kärryjen pohjalaudat katkesivat." (2)

Hangasmaa eli Esan talo Lapuan ja Ylistaron rajan pinnassa on historiansa aikana ollut monen iloisen jos myöskin traagisen tapahtuman paikka. Kansantarinat kertovat murhista ja tappeluista. Kerrankin "eräs mies oli juuri tulossa Esan lutinsolasta, kun häntä oli isketty puukolla mahaan". Eräästä miehestä kerrottiin, että "se oli sitten mestari lyämähän puukoolla, viilti kaverilta verhat ylähältä asti halaki, vyäkin meni poikki, eikä iholle tullu kun naarmuja." Ne olivat siihen aikaan niitä nuorten miesten urotöitä ja porukkajuttujen aiheita. (3)

Rantalan veriset häät

Historiankirjoihin yksityiskohtaisesti tallennettuna jäivät myös kuuluisat tappeluhäät Ylisaaressa eli Rantalassa 20.12.1851. Vihittävä pari oli Matti Matinpoika Rantala (1826-1902) ja Maria Matintytär Härsilä (1831-1904). Professori Heikki Ylikangas toteaa kirjassaan Murtuva Säätyvalta, että virallisesti puhutaan Lapuan Kirkonkylästä, "mutta perimätieto sijoittaa tapahtuman Lapuan Hellanmaan kylään, josta löytyy Rantalan talo. Perimätieto lienee tässä oikeassa, koska Hellanmaa laskettiin hallinnollisesti kuuluvaksi Lapuan kirkonkylään".

Professori Ylikangas kuvaa em. kirjassaan Rantalan häitä yksityiskohtaisesti todeten, että häät Rantalassa eivät suinkaan olleet yksipäiväiset, vaan ne jatkuivat vuorokauden vaihteen jälkeenkin ja jopa tiivistyvin tunnelmin jos myöskin kipein ongelmin, joista ei linnareissuitta selvitty. Kieltoon tulleiden rahahäiden tunnelma oli vielä tuttua ja tyyli säilynyt. Rahahäissä kerättiin morsiusparille rahaa, "... vieraat saivat sievoista maksua vastaan paitsi tanssittaa morsianta myös juoda tukevan viinaryypyn". (1) Eikä ryypyillä ollut rajaa, kunhan maksajalla rahaa riitti.

Heikki Ylikangas kertoo edelleen:

"Rantalaan siis pyrittiin läheltä ja kaukaa. Ensimmäisten joukossa jo puolenpäivän tienoissa ilmaantui Rantalaan Jaakko Kustaanpoika Kangas eli Karhuvuori Ylihärmän silloisesta Kosolan (nykyisestä Kankaan) kylästä." Miestä "riivasi paitsi puukkojunkkareille ominainen mentaliteetti myös se, että hän sattui olemaan kotoisin Härmästä". Tämä mies ryhtyi ajalle ominaiseen tyyliin häätuvan tyhjentämiseen aseenaan tietysti puukko. Hän sai ensiksi taisteluvastustajakseen Juho Hermanninpoika Ala-Tuomaalan. Tappelun seurauksena Ala-Tuomaala sai puukoniskun kylkeensä ja väistyi areenalta. Toinen vastustaja oli itsellismies Kustaa Hermanninpoika Bergman, joka sai Karhuvuoren puukosta piston vyötäisille. Sitten oli jo joukko rauhoittajia lattialla, mutta juuri samaan ryminään ehtivät myös kuuluisat veljekset Tuomas ja Antti Rannanjärvi sekä Hermanni Mäki eli Löper. Tunnelma tiivistyi ja iltaa kohti mentäessä käytiin läpi näytelmä, jonka yksityiskohdista voi viitata tuttuihin pohjalaisiin näytelmiin. Elävä elämä Rantalan häissä oli väkevintä itseohjautuvaa draamaa häjyjen trahteeraamisineen. Kunnes sitten lähestyttiin juhlien huipentumaa. Antti Rannanjärvi "loikkasi pöydälle ja ryhtyi potkimaan ruokia ja astioita ihmisten silmille". Karhuvuori ei halunnut jäädä tuota suurta kunniaa paitsi, vaan aloitti oman raivaustyönsä toisella kulmalla huonetta.

Mitä muuta tuvassa tapahtui? Raivoparin temmeltäessä sammuivat valonkeinotkin niin, että vain yksi tuikku paloi tuvan nurkassa. Haavoitettu Ala-Tuomaala oli jälleen jaloillaan ja muisti, missä kohden pimeässä tuvassa seisoi Hermanni Mäki. Kohdalle päästyään hän iski puukolla ja se sattui Mäen poskeen viiltäen sen auki "silmäkulmasta leukaan saakka". Seurasi entistä rajumpi meno ja kaaos. Häjyjen joukko haeskeli pimeässä väentungoksesta syyllistä ja kun miestä ei löytynyt iskettiin viha saman näköiseen ja saman oloiseen kaveriin, eli syyllisen veljeen, 19-vuotiaaseen Iisakki Ala-Tuomaalaan. Lyöjänä oli Hermanni Mäki. Ensimmäisen puukoniskun hän pystyi väistämään, mutta toinen osui oikeaan kainaloon niin vakavin seurauksin, että uhri lyhyen ajan sisällä kuoli.

Jälkiselvittelyt olivat korutonta kertomaa. "Miehet tuomittiin kahleissa Vaasan Korsholmalle ja tammikuun lopulla 1852 alkoi käräjätutkinto. Maaliskuun kolmantena päivänä 1852 se johti Lapuan kihlakunnan oikeuden tuomioon. Antti Rannanjärvelle ja Hermanni Mäelle luettiin vanhaa lakia kaikessa sen vanhatestamentillisessa arkaistisessa ankaruudessaan. Molemmat tuomittiin - Mäki taposta ja Antti sen yllytyksestä - kuolemaan, mikä käytännössä merkitsi Siperiaa."

Prosessi ei kuitenkaan päättynyt siihen, vaan asiassa edettiin senaatin oikeusosastolle saakka. Monien syyte- ja todistuskiemuroiden jälkeen tuomio oli teon tekijälle Hermanni Mäelle taposta pakkotyöhön Siperian kaivoksille ja kolme muuta, Rannanjärvet ja Karhuvuori viideksi vuodeksi pakkotyöhön Viaporissa.

Heikki Ylikangas vetää Rantalan hääselvittelyt ja käräjöinnin yhteen ja toteaa: "Häätappelu Lapuan Hellanmaassa 1851 kuvaa kaameudestaan huolimatta sangen osuvasti oloja tuon ajan Etelä-Pohjanmaalla. Se ei kerro vain väkivallasta ja väkivallan käyttämisestä arvostuksen hankkimisen välineenä, vaan myös suhteellisen suuresta hyvinvoinnista, joka salli päiväkausittaisen juhlinnan ja ilonpidon. (2)

Hellanmaalainen vävy, Heikki S. Ristimäki on puolestaan todennut puukkojunkkariudesta: "Puukkojunkkariutta on pidetty Pohjanmaan talonpoikaisen väestön elintason laskemisen seurausilmiönä. Eli taloudellisen laskun tuomaa häviötä piti kompensoida laittomilla toimilla. 1800-luvun taloushistoriassa tapahtui nousua niin Härmissä kuin Lapuallakin, mutta 1860-luvun nälkävuodet, jolloin taloudellinen lasku oli merkittävä, eivät ulotu väkialtatilastoihin kovinkaan merkittävästi. Siksi sopii epäillä, että Hellanmaankaan osalta olisi ollut kyse laskevasta säätykierrosta puukkojunkkariuden suhteen.

Väkivaltakierre kasvoi 1700-luvulta aina 1800-luvun lopulle riippumatta, miten paljon väestöllä oli kulutusmahdollisuuksia. Väkivallan loppu olikin Amerikan siirtolaisuudessa, uusissa sekä hengellisissä sekä maallisisssa liikkeissä." (3)

Rauhaton Hellanmaa 1880-luvulla

Lapuan historian kirjoittaja Erkki Lehtinen on häjyjen kaudesta todennut: "Kenties johtuu vain runsaammasta lähdeaineksesta, kenties ikäänkuin esiin nousevien sivistyksen voimien vastavaikutuksesta, että 1880-luvulla on niin runsaasti tietoja väkivallasta ja järjestyshäiriöistä. Hellanmaan suunta on voimakkaasti esillä 1883:n tienoilla. Kun varsinaisista kylätappeluista Lapualla ei ole juuri lainkaan suoranaisia mainintoja - joskin nuorten kylätappeluita on varmasti ollut - niin nyt kerrotaan Raamatunmäen poikien ryntäyksestä muiden hellanmaalaisten kanssa Myllykosken kylään. Lapualaisten ja ylihärmäläisten kesken vallitsi vihollisuus. Siitä joku ylihärmäläinen ensin syytti lapualaisia."

"Ristiäisissä 1884 Hellanmaassa tappoi päihtynyt mies talokas Antti Perälän iskien häntä väijyksistä ohimoon puulla tai kivellä. Puukkoa ei siis käytetty, mutta vähän myöhemmin sai Vasa Tidning aiheen otsikoida 'Lappo puukkon åtes framme' ('Lapuan puukko taaskin esillä') selostaessaan tappelua Hautalan tilalla Hellanmaassa." (1) Huomata sopii, että Hellanmaassa elettiin aikaa, jolloin toisaalta kuumeisesti pohdittiin nuorison koulutusta ja oltiin perustamassa kansakoulua. Niinpä Heikki Hantula laatimassaan Hellanmaan kansakoulun satavuotishistoriikissa toteaakin sen jälkeen kun kertoo koulun perustamisesta: "Myöhemmin kerrottiin sanomalehdessä Raamatunmäen poikien tapelleen verissäpäin, joten veritöiden lopettamiseksi koulu on tarpeellinen Hellanmaassa." (2)

Niin lähellä meitä tuo häjyjen aika on, että esimerkiksi Sanfrid Ala-Hautala on vuonna 1970 kertonut: "Mun isoisäni oli aikansa 'suurmiähiä', jonka ei saanut miähiä peliätä." Ala-Hautala niin ikään totesi, että "näillä main ei seuroja häiritty, mutta Härmän puolella sitä tapahtui." (3)

Kustaa Kankaanpää (s. 1886) muisteli kuulemiaan juttuja häjyistä. Hän muisti laulujakin, joita häjyistä laulettiin:

Tapaus Matti Reispakka ja Kustaa Kontio

Alavuden tuomiokunnan Lapuan pitäjän talvikäräjillä 20.4.1864 käsiteltiin 6.4.1864 tehtyä tappoa. Syytettynä oli Matti Juhonpoika Reispakka (Matts Johansson Reisbacka) (s.1820) eli Alasaari. Syytettynä hän kertoi oikeudelle, että hän oli lähtenyt yhdessä Kustaa Juhonpoika Kontion (Gustav Johansson Kontio) ja Iisak Kustaanpoika Puhdon (Iisak Gustavsson Puhdo) kanssa etsimään kauhavalaisia, "jotka olivat aikaansaaneet vahinkoa mitä suuremmassa määrin hänen metsässään. He olivat tavanneet useita kauhavalaisia, jotka par'aikaa olivat raahaamassa puita hänen metsästään. Osan kanssa hän pääsi heti sopimukseen. Nämä ilmoittivat kuitenkin, etteivät halua korvata kaikkea metsälle aiheutettua vahinkoa, koska muutkin kauhavalaiset olivat syyllistynet vahingontekoihin.

Kontio, Puhto ja syytetty lähtivät Kauhavalle (keskustaan). He löysivät kymmenestä eri paikasta syytetyn metsästä kaadettuja puita. He kävivät edelleen useammassa talossa ja tulivat viimeksi majoitettu Tuomas Kustaanpoika Pernaan luo Alakylään. Siellä he olivat ostaneet ja nauttineet viinaa jonkin verran.

Paluumatkalla Löyhinkiluoman suulla tuli Reispakalle ja Kontiolle riita siitä, kumpaa tietä he lähtisivät eteenpäin. Kontio repäisi ohjat syytetyltä, joka ajoi omaa hevostaan. Reispakka kaatui reessä. Reispakka hyppäsi reestä ja Kontio hyökkäsi hänen päälleen. Kontiolla ei aluksi ollut asetta, mutta tämä oli kohta tarttunut kirveeseen ja yrittänyt sillä lyödä Reispakkaa. Reispakka oli estänyt lyönnin. Samassa Reispakka sai käsiinsä toisen kirveen ja asettui vastarintaan. Tästä syystä Kontio kaatui rekeen ja hevonen alkoi juosta. Syytetty sai hevosen kiinni. Reispakka kertoo edelleen, että hän ei ollut huomannut miten Kontio oli pudonnut siinä vaiheessa reestä. Sen Reispakka oli kyllä huomannut, että Kontio kaatuessaan rekeen oli loukkaaantunut. Reispakka oli pelännyt seurauksia ja siitä syystä hän oli kääntynyt takaisin Kauhavalle. Muutama päivä karkumatkan jälkeen hän (14.4.) oli ilmoittautunut oma-alotteisesti vanginkuljettajalle. Iisak Kustaanpoika Puhdon todistajalausunto oli hieman toisenlainen.

Kävi niin, että Reispakka, jolla oli käsissään ohjakset, ohjasi hevosen tielle, jota ei oltu kuljettu. Reki oli vähällä kaatua. Tämän takia Kontio tarttui ohjaksiin. Kaikki hyppäsivät pois reestä, Kontio ja todistaja vasemmalle ja Reispakka oikealle puolen rekeä. Reispakka jonkin verran tuohtuneena kaivoi taskujaan löytääkseen jonkun aseen, kuten todistaja oletti. Koska hän ei löytänyt mitään oli hän tarttunut toiseen reessä olleista kirveistä ja lyönyt sillä Kontiota vasemman korvan alapuolelle, josta oli heti alkanut vuotaa verta. Kontio oli tällöin tarttunut Reispakkaan ja heittänyt tämän rekeen allensa. Todistaja oli tästä pelästynyt ja juossut n. 300 kyynärän päähän ja nähnyt, että Reispakka oli kääntänyt hevosensa ja lähtenyt takaisin Kauhavaa kohti. Hetken kuluttua todistaja oli palannut tappopaikalle ja tavannut Kontion makaamassa tajuttomana jäällä. Tämän jälkeen todistaja oli lähtenyt vähän kuljettua tietä kahden virstan päässä olevaan Linjamäen torppaan ja siellä tavannut mainitun torpan omistajan Elias Linjamäen sekä torppari Kaarlo Juhonpoika Ikolan. Todistaja kertomuksen perusteella ja pyynnöstä nämä olivat lähteneet hakemaan lyötyä. Todistaja oli lähtenyt kylätien varrella oleviin muihin torppiin tiedustellakseen, oliko Reispakkaa nähty. Jonkun tunnin kuluttua hän oli palannut Linjamäen torppaan ja oli saanut kuulla, että Kontio oli viety ilman elonmerkkejä Puhdon torppaan. Ruumiin oli renki Juho Tuomaanpoika Saarenpää vienyt Kontion taloon, joka on oikeammalta nimeltään Saarenpää.

Syytetty oli hyväksynyt todistajan lausunnon sanoen, että hän uskoo todistajan puhuneen pikemminkin totta valan velvoituksella.

Juttu siirrettiin mm. oikeuslääketieteellisten tutkimusten johdosta 24.5.1864 välikäräjille ja syytetty passitettiin odottelemaan Nikolainkaupungin lääninvankilaan.

Välikäräjillä tuomio langetettiin rankimman jälkeen eli Reispakka tuomittiin kuolemaan. Käytännössä se merkitsi Siperiaan karkottamista, koska Suomessa ei tuolloin enää kuolemantuomio ollut virallisesti käytössä. Myös hovioikeus piti tuomion ennallaan. Matti Reispakka valitti kuitenkin päätöksestä senaatin oikeusosastoon. Se tuomitsi Matille 40 paria raippoja ja pidettäväksi lopun elämäänsä vankilassa, joka tarkoitti pakkotyötä Siperiassa.

Matti lähetti edelleen anomuksen, jossa hän pyysi, että raipparangaistus muutettaisiin elämiseen vedellä ja leivällä sekä pakkotyöllä jossain rangaistuslaitoksessa. Oikeusosasto päätti lopulta, että raipparangaistuksen sijasta Matti on 28 päivää vedellä ja leivällä Kuopion vankilassa eikä häntä lähetetä Siperiaan. Vuonna 1877 hänet vapautettiin Käkisalmen vankilasta ja lähetettiin kotiseudulleen Lapualle. (1)

Rajalan Heikin raisut otteet

"Vielä vuosisadan alussa jotkut puukkojunkkarit ja 'pikkunilkit' tulivat joskus humalapäissään häiritsemään nuorisoseurankin tilaisuuksia ja tyhjentämään taloa, jossa joskus onnistuivatkin. Kerran taas pikku-Iskaksi kutsuttu 'puukkosankari' tuli riehumaan nuorisoseurantalolle iltamien aikana. Iskan päästessä eteiseen alkoi osa väestä katsella pakotietä, mutta Heikki Rajala käveli eteisessä Iskan eteen, nosti takinhelmaa, pyllisti takapuolensa ja sanoi: 'Lyä nyt jos sus on miästä'. Iska meni hiljaiseksi, pani puukkonsa tuppeen ja läksi nolona pois. - Ilmeisesti kysymyksessä on sama mies, Iska Helbacka, joka Vihtorin mukaan Amerikassa 'puukotti sen Haapalan Aukustinkin, että oli vähällä kuolla'."

"Vihtori (Rajala) kertoo Hellanmaasta lähteneistä Helbackoista, sekä isä Iskasta että poika Vicktorista: 'Tämä Victor Helbacka sanoikin minulle täällä, että hänen isänsä puukotti sen Aukusti Haapalankin, että oli vähällä kuolla. --- Tämä 'puukko-Helbacka' kävi Suomessa ja läksi takaisin tänne. Heillä oli asunto Alahellassa Kujanpään talon kohdalla'." (1)